Euroopan unioni sai lopulta puristettua kasaan sopimuksen kunnianhimoisesta vuoden 2040 päästötavoitteestaan juuri ennen YK:n ilmastokokousta, joka käynnistyi Brasiliassa. Komission ehdottama 90 prosentin nettopäästövähennys vuoden 1990 tasosta säilyi muodollisesti tekstissä, mikä oli vihreän eduskuntaryhmän puheenjohtajan Oras Tynkkysen mielestä ehdottomasti myönteinen asia, sillä se on vähintä, mitä Euroopalta sopii odottaa ilmastokriisin ratkaisemiseksi. Kompromissin lopullinen hinta osoittautui kuitenkin Tynkkysen ja monien muiden ilmastotoimijoiden mielestä kovaksi, sillä useiden jäsenmaiden onnistui ujuttaa tekstiin merkittäviä joustoja ja lykkäyksiä, jotka uhkaavat vesittää kunnianhimoisen tavoitteen käytännön tasolla. Neuvottelut venyivät pitkälle yöhön EU:n ympäristöneuvostossa, mikä jo itsessään kertoo päätöksen vaikeudesta ja siitä, kuinka syvälle Euroopan ilmastopolitiikkaan olivat juurtuneet ne jännitteet, jotka syntyvät taloudellisten realiteettien ja tieteellisten vaatimusten ristipaineessa. Euroopan talouselämän toimijat ovat toki tukeneet tavoitteen tasoa, mutta samalla ne ovat painottaneet entistä enemmän joustavien toteutuskeinojen tärkeyttä, sillä ne tarjoavat yrityksille paremman ennakoitavuuden investointeihin, erityisesti kun puhtaan siirtymän investoinnit ovat mittaluokaltaan satoja miljardeja euroja.
Yön yli venyneet neuvottelut paljastivat repeämät
Päätös syntyi aivan viime hetkillä, tammikuun alussa käynnistyvää YK:n COP30-ilmastokokousta silmällä pitäen, missä EU perinteisesti pyrkii asettumaan maailmanlaajuiseksi suunnannäyttäjäksi. Virallisen tavoitteen muoto, eli 90 prosentin nettopäästövähennys, kuulostaa erittäin kunnianhimoiselta, mutta kuten usein EU-päätöksenteossa, piru piili tiukasti yksityiskohdissa. Vahva tavoite antaa kuitenkin puhtaille ratkaisuille ja investoinneille kaivattua pitkäjänteisyyttä, mistä on oltu Euroopan taloudellisissa piireissä laajalti samaa mieltä. **** Erityisesti ns. jarrumaat, joiden nimet jäivät julkisuudessa paljastamatta, mutta joiden tiedettiin olevan huolissaan siirtymän sosiaalisista ja taloudellisista vaikutuksista, onnistuivat neuvottelemaan itselleen useita merkittäviä helpotuksia. Näistä helpotuksista ehdottomasti huolestuttavin oli mahdollisuus kattaa merkittävästi suurempi osuus päästövähennyksestä ostamalla kansainvälisiä päästöoikeuksia EU:n ulkopuolisista ilmastohankkeista.
Alkuperäisessä komission ehdotuksessa, joka julkaistiin heinäkuussa 2025, esitettiin mahdollisuutta kattaa jopa kolme prosenttiyksikköä vuoden 2040 päästötavoitteesta tällä niin sanotulla ulkoistamisella, mikä johti kritiikkiin. Nyt hyväksytyssä neuvoston kannassa tuo osuus ilmeisesti moninkertaistettiin, mikä tarkoittaa, että huolestuttavan suuri osa ilmastovastuusta voitaisiin tulevaisuudessa siirtää omien rajojen ulkopuolelle. Vaikka kansainvälisten yksiköiden käyttö on sinänsä Pariisin sopimuksen mukaista ja se voi tukea globaalin päästömarkkinan kehittymistä, Tynkkynen varoittaa, että useat aiemmat kokemukset ovat osoittaneet tällaisten ulkomaisten hankkeiden todellisten ilmastohyötyjen ja kestävyyden olevan usein kyseenalaisia. Lisäksi tällainen laaja ulkoistaminen antaa jäsenmaille liian suuren liikkumavaran sen suhteen, kuinka paljon niiden tarvitsee aidosti panostaa kotimaisiin, pysyviin ja taloutta uudistaviin päästövähennyksiin.
Jarrumaita vai varovaisia realistiteetteja?
Ilmastoneuvotteluissa esiintyvä jako ”jarrumaihin” ja ”kunnianhimoisiin” heijastelee syvempiä rakenteellisia eroja Euroopan sisällä, sillä erityisesti Itä- ja Keski-Euroopan maat ovat olleet huolissaan siirtymän oikeudenmukaisuudesta ja sen vaikutuksista niiden kansalaisiin, joiden elinkustannukset ovat jo valmiiksi paineen alla. Nämä maat ovat nähneet ulkoiset hyvitykset keinoina lieventää siirtymän taloudellisia iskuja ja samalla tukea globaalisti ilmastotoimia siellä, missä ne voivat olla kustannustehokkaimpia.
Tämä jousto ei kuitenkaan tarkoita pelkästään rahan lähettämistä ulkomaille, vaan komission alkuperäisessä ehdotuksessa annettiin jäsenmaille myös enemmän liikkumavaraa sen suhteen, millä sektoreilla ne saavuttavat 2040-tavoitteen, mikä on vastaantulo maille, joiden on vaikeaa toteuttaa tarvittavia vähennyksiä kaikilla sektoreilla samanaikaisesti. Tavoitteen saavuttamisen onkin korostettu tapahtuvan kustannustehokkaasti, mikä puolestaan on ollut suuri huolenaihe Elinkeinoelämän Keskusliiton kaltaisille toimijoille. Tämä korostaa sitä, kuinka monimutkainen palapeli Euroopan ilmastopolitiikka lopulta on, sillä se vaatii tasapainoilua ympäristötavoitteiden, taloudellisen kilpailukyvyn ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden välillä.
Päästökaupan (ETS2) odottamaton lykkäys
Yksi merkittävimmistä neuvostossa tehdyistä myönnytyksistä oli liikennettä ja asuntojen lämmitystä koskevan päästökaupan, ETS2, ilmeinen lykkääminen vuodella eteenpäin. ETS2 on suunniteltu aloittamaan vuodesta 2027, ja sen on tarkoitus kattaa päästöt, jotka ovat aiemmin jääneet päästökaupan ulkopuolelle, eli niin sanotun taakanjakosektorin merkittävät päästöt. Tämän uuden järjestelmän tavoitteena on leikata näiden alojen päästöjä 42 prosenttia vuoteen 2030 mennessä vuoden 2005 tasosta.
Monet jäsenmaat, joista osa on ollut äänekkäästi vaatimassa järjestelmän uudistamista, ovat olleet huolissaan ETS2:n mahdollisesta vaikutuksesta kotitalouksien kustannuksiin, sillä korkeat hiilen hinnat voisivat kohdistua suoraan kuluttajiin. Tynkkynen näkee lykkäyksen täysin vääränä viestinä tilanteessa, jossa ilmastotoimia tulisi päinvastoin kiihdyttää, ja hänen mukaansa lykkääminen vain siirtää välttämättömiä toimia tulevaisuuteen. Tästä lykkäyksestä huolimatta on tärkeää muistaa, että itse ETS2-järjestelmään on sisällytetty useita turvamekanismeja, mukaan lukien Sosiaalinen ilmastorahasto, jonka on tarkoitus kanavoida yli 87 miljardia euroa tukea haavoittuvassa asemassa oleville kotitalouksille ja pienyrityksille, mikä osoittaa, että sosiaalinen ulottuvuus on otettu huomioon itse sääntelyssä. Mahdollinen lykkäys saattaa kuitenkin liittyä sääntöihin, joiden mukaan ETS2-järjestelmän käynnistystä voidaan siirtää vuoteen 2028 poikkeuksellisen korkeiden kaasu- tai öljynhintojen tapauksessa, mikä on heijastellut markkinoiden epävarmuutta.
Brasilian ilmastokokous – Euroopan kevyet viemiset?
Päätös 2040-tavoitteesta tuli viime tipassa, jotta EU:lla olisi yhtenäinen kanta vietäväksi YK:n ilmastokokoukseen (COP30), joka käynnistyy maanantaina Belémissä, Brasiliassa. Tynkkynen pahoittelee, että ilmastokriisin syventyessä ja Yhdysvaltain jättäessä jälkeensä ”tyhjiön” kansainvälisessä ilmastojohtajuudessa, Euroopan olisi nyt näytettävä kaapin paikka. Valitettavasti neuvoston sopu, jonka hintana olivat ulkoistamisen moninkertaistaminen ja päästökaupan lykkäys, tarkoittaa Tynkkysen sanoin, että EU lähtee kokoukseen mukanaan valitettavan kevyet viemiset.
Tämä on erityisen huolestuttavaa, koska Belémin kokouksen odotetaan keskittyvän maiden päästövähennyssitoumuksiin (NDC), ja EU:n päästövähennyssitoumuksen päivittäminen vuotta 2040 koskevaksi on ollut neuvoston asialistalla jo syyskuusta 2025 lähtien. Euroopan parlamentti on myös korostanut, että EU:n on tehostettava ilmastodiplomatiaansa, jotta COP30-kokouksessa saataisiin aikaan merkityksellisiä tuloksia, mutta ilman vahvaa sisäistä konsensusta EU:n vaikutusvalta globaalisti saattaa heikentyä. Epäselvyydet ja kompromissit heikentävät unionin uskottavuutta ja antavat muille suurille talouksille signaalin, että Euroopallakin on vaikeuksia sitoutua tiukasti omiin tavoitteisiinsa.
Jarruttelun pitkä varjo
EU:n 2040-tavoitteen lopullinen muoto, vaikka se onkin numeroiltaan kunnianhimoinen, heijastelee syvää jakolinjaa jäsenmaiden välillä. Tynkkysen mainitsema vesittäminen näyttäytyy selkeästi mekanismien ja aikataulujen tasolla, kun taas itse tavoite on säilytetty poliittisen kasvon säilyttämiseksi. Tämä tilanne asettaa uusia haasteita Euroopan ilmastopolitiikan uskottavuudelle ja konkreettisten toimien nopeudelle.
Tynkkysen esiin nostamat keskeiset ongelmakohdat EU:n ilmastosopimuksessa:
- Päästövastuun ulkoistaminen: Kansainvälisten päästöoikeuksien käyttömahdollisuuden moninkertaistaminen heikentää kotimaisten toimien välttämättömyyttä.
- ETS2-päästökaupan lykkäys: Liikenteen ja rakennusten päästökaupan siirtäminen eteenpäin hidastaa päästövähennyksiä keskeisillä sektoreilla.
- Johtajuuden menetys: Kompromissit heikentävät EU:n asemaa uskottavana ja kunnianhimoisena ilmastojohtajana YK:n ilmastokokouksessa.
- Ilmastohyötyjen kyseenalaisuus: Ulkomaisiin ilmastohankkeisiin liittyy todistettuja riskejä todellisten ja pysyvien päästövähennysten toteutumisesta.
Mitä seuraavaksi? Tavoitteista tekoihin
Vaikka 90 prosentin tavoite on nyt poliittisesti vahvistettu neuvostossa, se vaatii vielä Euroopan parlamentin äänestykset ja lopullisen yhteensopimisen, mikä tarkoittaa, että epävarmuus säilyy vielä jonkin aikaa. Tämän epävarmuuden vallitessa yrityksille ja kansalaisille tarvitaan mahdollisimman pian selkeä, ennakoitava ja kustannustehokas tiekartta päästövähennysten toteuttamiseksi. Parlamentti on perinteisesti pyrkinyt ajamaan kunnianhimoisempia ilmastotavoitteita, joten se saattaa vielä pyrkiä kaventamaan neuvoston myöntämiä joustoja. Lopulta kuitenkin kompromissin hinta nousee pöydälle, ja Euroopan on päätettävä, onko 90 prosentin tavoite pelkkä symboli vai aito ja sitova tiekartta ilmastoneutraaliuteen.
Jarruttelun pitkä varjo
Euroopan ilmastopolitiikan on nyt kohdattava se realiteetti, että vaikka tavoitteet ovat korkealla, toteutus on osoittautunut äärimmäisen kivuliaaksi poliittisesti. Tarve oikeudenmukaiseen siirtymään ja huoli taloudellisesta kilpailukyvystä ovat ajaneet jäsenmaita valitsemaan lyhyen aikavälin helpotuksia, jotka saattavat pitkässä juoksussa osoittautua kalliimmiksi. Ilmastokriisi ei odota, ja jokainen lykkäys syventää sitä kuilua, joka erottaa tieteen vaatimat toimet ja poliittisen päätöksenteon mahdollistamat toimet.
